Hartaus: Kello kolme yöllä - ehdinköhän taaskaan nukkua?

26.1.2017 08.30

On yö. Kello on kohta kaksi. Pyöriskelen hämärässä makuuhuoneessa omassa sängyssäni, enkä saa unta. Tekemättömät työt pyörivät mielessä ja tulevaisuuden tilanteet laittavat hiljaiseksi. Punnitsen mielessäni käytyjä keskusteluja, ja yritän löytää niistä jotain uutta. Olen väsynyt, älyttömän väsynyt, mutta uni ei tule.

Kello lähestyy kolmea, ja alan seuraavaksi hermostua siitä, etten ehdi taaskaan nukkua. Käyn viikon ohjelmaa läpi päässäni ja yritän löytää siitä sellaisen hetken, johon mahtuisi levolliset, pitkät unet. Enkä löydä sellaista väliä. Aikataulu on tiukka, menemistä joka illaksi ja kotityöt jäävät siihen, kun pitäisi olla jo nukkumassa. Ja kun sänkyyn pääsee, huolet täyttävät pään.

Lastenhuoneesta kuuluu naurua. Kello on kolme yöllä. Kurtistan kulmiani; miksei siellä nukuta? Kurkistan ovelta sisälle. Poika nauraa unissaan ja nukkuu poikittain sängyssään.

Istahdan lastenhuoneen lattialle hiukan hölmistyneenä. Mieleen tulee psalmin 118 jae: ’Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!’. Jatkan yötäni moittimalla itseäni siitä, että annan murheelle vallan. Eivätkö ne tärkeimmät asiat ole kuitenkin tässä, silmin nähtävissä, iloittavissa? Rakkaani, läheiseni ja ystäväni, terveinä ja yhdessä arjen tilanteissa nauramassa milloin millekin. Laskemassa vähälumista mäkeä muovipussit jalassa. Tai nukkumassa omassa sängyssään ja nauramassa unissaan.

Tulevaisuuden murehtiminen ja elämän määränpäiden odottaminen vie huomion pois siltä, mikä on tärkeää: rakkaudenmakuisesta arjesta nauttiminen. Tai ylipäätään se, että näkisi sen rakkauden arjessansa eikä hukkuisi huoliinsa. Psalmissa 118 sanotaan myös, että ’Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.’ Mietin murheisiin uppoamistani ja sitä, että olenko taaskaan osannut ottaa vastaan apua tai edes pyytää sitä. En ole.

Ajatukset niin helposti asettuvat muotoon ’ei sille mitään voida’. Unohdan helposti tässä yksilökeskeisessä nykypäivässä, että ihmistä ei ole tehty olemaan yksin. Kömmin takaisin sänkyyni, etsin hyvän asennon, otan nukkuvaa miestäni kädestä kiinni ja alan mielessäni lukea Isä meidän - rukousta.

En muista päässeeni loppuun saakka ennen kuin nukahdin.

Selina Vastamaa, vs. diakoni

« Uutislistaukseen