Hartaus: Armahtakaa!

Riitaan tarvitaan aina kaksi! Tämä lienee useimpien tuntema sanonta. En tiedä pitääkö se aina paikkansa, toisinaan pieni vähäpätöinen väärinymmärrys voi riittää riidan aiheuttajaksi. Mutta riita vaikuttaa aina vähintään kahteen osapuoleen. Samalla tavalla myös sovintoon tarvitaan kaksi tai ainakin yleensä sovinnolla on merkitystä molemmille osapuolille. Anteeksi sanalla on aina lausujansa ja kuulijansa. 

Viime sunnuntain tekstit kirkkovuodessa kehottavat meitä armahtavaisuuteen. Armahtavaisuus on itsessään monisäikeinen. Se on ikään kuin matka, joka alkaa itsestä ja päättyy yhteiseksi hyväksi. Armahtaminen on tuskin koskaan helppoa. Se vaatii rohkeutta menneisyyden kohtaamiseen, itsensä vapauttamiseen katkeruudesta ja tilan antamiseen rauhalle sydämessä. Armahtamisen ei tarvitse tarkoittaa unohtamista, vaan se on päätös ja valinta elämässä. Armahtaminen antaa meille mahdollisuuden muuttua ja kasvaa. Se on kasvamista irti menneisyyden virheistä, omista ja toisten, ja niistä irti päästämistä. Se on toivo paremmasta tulevaisuudesta.  

Armahtaminen on Raamatun ja kristinuskon keskeinen sanoma. Jumalan armahtavaisuus tulee ilmi jo Vanhan Testamentin sivuilla monet kerrat. Psalmin kirjoittaja ilmaisee: ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme”. Uuden Testamentin puolella vuorisaarnassa Jeesus kehottaa meitä olemaan tuomitsematta toisiamme ja antamaan toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa.  Tuhlaajapoikakertomuksesta moni löytää itsensä. Aviorikoksesta tuomittu nainen vapautuu, kun Jeesus kehottaa sitä heittämään ensimmäisen kiven, joka ei ole itse tehnyt syntiä. Tapaus kertoo armahtamisesta paljon.  

Armahtavaisuudesta meille kertoo ennen kaikkea pienoisevankeliumi: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Pasi Virta
vs. kirkkoherra