Uutislistaukseen

Hartaus: Eteenpäin katsomisen vaikeus

20.5.2021 11.37

Kevät on valtavan kaunis. Ensin leskenlehdet, sitten sinivuokot, valkovuokot, ja hiljalleen tuomen kukat alkavat kukoistaa. Puhumattakaan siitä kauneudesta, mitä kevään ensimmäiset kukat tuovat kukkapenkkeihin, viimevuotisten kuolleiden korsien sekaan. Narsissit ja krookukset sekä sinikellot nostavat päänsä. Ja tulppaanit. Lämmön noustessa koko maisema muuttuu muutamassa päivässä vihreäksi ja voikukat tunkevat itsensä joka paikkaan, halusi sitä tai ei. Luonnon riemulla ei ole rajoja, vaan kevät toisensa jälkeen kaikki alkaa kukoistaa uudestaan. Jumala luo uutta.

Viimevuotisten kuolleiden korsien ja tippuneiden lehtien tilalle tulee uusia. Lakastuneet kukat korvautuvat uusilla. Kuivuneet ja kuolleet oksat korvautuvat uudella kasvulla uudesta kohdasta. Jotakin kuolee kokonaan pois, ja siemenestä kasvaa tilalle täysin uutta. Vanha jää taakse, ja luomakunta lähtee valtavalla voimalla ja elämänhalulla kohti uutta.

Ihmismielelle sellainen elämänvoima on ihmetys. Miten voi olla niin valtavaa uusiutumista ja elämänjanoa. Kuinka paljon jokin voi yhden päivän aikana saada mittaa ja väriä? Ja kuinka kaunista voikaan tulla, kuin tyhjästä ruskeaan maisemaan puhkeaa vihreä elämä.

Me Ihmiset joudumme usein sellaisen tilanteen eteen, että joudumme luopumaan jostakin. Jotakin meissä tai meidän elämässämme kuolee. Eteen tulee vastoinkäyminen, sairaus tai jokin muu elämänmuutos, jota emme olleet suunnitelleet. Kasvattamamme vanhat oksat joutuvat katkeamaan tai vaivalla kukkimaan saamamme työn tulokset lakastuvat. Tuntuu siltä, että jäljelle jää tyhjää tai vain ruskeita, kuolleita korsia muistuttamaan elämästä tai asiasta, joka meillä oli. Silloin mielen täyttää helposti valtava, turruttava suru. Emme ymmärrä, miksi näin kävi. Miksi piti luopua jostakin suunnitellusta, ja kaikki vaivannäkö tuntuu menneen hukkaan. Takerrumme menneeseen, emmekä halua kasvaa eteenpäin. Pidämme kiinni menetyksestä.

Jesajan kirjan 43 luvussa sanotaan näin: Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.

Jumalan luomakunta ottaa kiinni valosta ja pyrkii uuteen elämään täydellä voimalla lakastumisen tai oksan katkeamisen jälkeen. Siemenestä syntyy uutta kun vanha joutuu kuolemaan pois. Ihmisen elämässä Jumala toimii samalla tavalla. Joudumme luopumaan jostakin, jotta oppisimme ja saisimme esiin jotakin aivan muuta, uutta ja valtavan kaunista. Omat suunnitelmamme ovat ihmisen suunnitelmia, Jumalalla on omansa. Hän antaa vanhan lakastua, jotta voi luoda uutta. Olemme tässä ja nyt, ja meillä on kaikki mahdollisuudet kasvaa uutta, kasvaa kohti valoa.

Selina Koskela
Diakoni