”Näin sinun epäilevän. Näin kuinka päätäsi puistit vain. Sä kysyit: Missä on Hän, Hän, jolta toivoni sain? Nyt kuinka kertoisin sen ja saisin etsijän löytämään. Itsekin ihmettelen, itsekin sanoitta jään. En tiedä paljoakaan, en tiedä, kuinka vuoria siirtäisin. Sen tiedän ainoastaan, että sokea sai näkönsä takaisin.”

Tuo Exit-yhtyeen kappale ”Sokea” soi cd-soittimessani 90-luvulla koululäksyjä tehdessäni. Tuosta ajasta on kulunut jo kauan, mutta edelleen joskus nousee mieleen laulun säe: ” sen tiedän ainoastaan, että sokea sai näkönsä takaisin.”

Tutustuin lapsena lähietäisyydeltä siihen, millaista on elää sokeana. Saara-serkku oli menettänyt näkönsä diabeteksen seurauksena 20-vuotiaana, eli niihin aikoihin, kun minä synnyin. Lapsuudessani kuljimme mummolassa yhdessä kesäisiä pellonpientareita pitkin. Saaralla oli valkoinen keppi ja musta hattu. Piti kulkea varovasti ja hitaasti. Minä katselin päivänkakkaroita, kurjenkelloja sekä tuulessa hiljaa huojuvaa viljapeltoa. Kuvailin Saaralle, mitä kaunista näin. Ymmärsin, että minun kykyni nähdä maailma väreineen kaikkineen oli mahdollisuus, jota kaikilla ei ole.

Raamatun kertomuksessa Jeesus kohtaa sokeana syntyneen miehen. Jeesus tekee ihmeen: mies saa näkönsä. Fariseuksissa tämä herättää ärtymystä. He eivät iloitse miehen puolesta. Auttaja on heidän mielestään epäilyttävä. Viikonpäiväkin on epäsopiva. Autettu mies ei kuitenkaan välitä heidän ilkeistä puheistaan. Hän on saanut kokea ihmeellisen avun ja se riittää hänelle. Hän uskoo yksinkertaisesti Jeesukseen, koska kokee Hänen apunsa todeksi omassa elämässään.

Usko ei ole valmiita vastauksia kaikkiin elämän mysteereihin. Joku sokeutuu, joku toinen näkee. Usko on luottamista ja Jeesuksen puoleen kääntymistä kaikenlaisissa olosuhteissa, joissa elämme. Usko konkretisoituu hädän hetkellä pyyntöön: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Hetkissä, joissa myönnämme olevamme avuttomia ja sokeita, Jeesus kohtaa meidät armollaan ja rakkaudellaan.

Marja Boberg
diakoniatyöntekijä