Hartaus: Pois kirkas suvi kulkee ja syksyyn kypsyy maa

Syksy on sana, josta tulee mieleen monenlaisia asioita. Se on kesän loppu, vuodenajan, joka on monen mielestä lomineen ja matkoineen se paras vuodenaika. Syksy on arkeen palaamista. Syksy on monelle myös uuden alkamista. Uusi koulu, työ, asuinpaikka tai muu elämänmuutos. Syksyyn kuuluvat myös pimenevät illat ja viilenevät lämpötilat. Puut pudottavat lehtensä ja luonto valmistautuu talveen.

Ajallisesti olemme aina menossa johonkin, ja tulossa jostain pois. Aika, sellaisena kuin me sen koemme, on kertakäyttötuote. Emme saa elää yhtään elämämme päivää uudelleen. Jokainen päivä on ainutkertainen lahja. Usein ihmiset käyttävät kaikkea runsaaksi kokemaansa enemmän ja vähemmän tuhlaillen. Kun huomataan resurssin rajallisuus, sitä aletaan käyttää huolellisemmin. Tämä koskee myös aikaa.

Ajallemme on ominaista nuoruuden ihannointi, ja sen jatkaminen niin pitkään kuin mahdollista. Aikamme ihanteille on ominaista myös suuren ajan unohtaminen, ajan, joka on olemassa syntymän ja kuoleman välisen pienen ajan ulkopuolella. Tästä maailmankuvasta seuraa usein, ettei Luojaa ole, eikä lähimmäinen ole hänen kuvansa, luomisen perusteella arvokas ja ainutlaatuinen ihme. Tällainen kunnioittamattomuus lähimmäistä kohtaan näkyy mm. aikamme sosiaalisessa mediassa.

Olenko menossa taivaaseen? Elämän syksyn jälkeen tulee talvi, kuolema, jolloin jokainen meistä häviää tästä todellisuudesta fyysisenä olentona. Kristittynä on turvallista uskoa, että kuoleman jälkeen odottaa taivaan koti. Ihmisjärki ei arvosta näin helppoa vastausta, kun on kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä, mutta ihmisen järki jää mätänevän ruumiin mukana maan tomuun. Sillä on vain ajallinen käyttötarkoitus. Sielu nousee kirkkaana Jumalan luo taivaaseen.

”Vaan ylösnousemukseen me täällä uskomme, sen kevään sarastusta tähyilee toivomme. Kun murtuu roudan valta, maan kukka kohoaa, myös ruumis mullan alta kirkkaana nousta saa.” (Virsi 249)

Henri Tuominiemi
kanttori