Hartaus: Kuolemasta elämään

3.10.2019 08.30

Keltaisen, oranssin, punaisen ja vihreän eri sävyt leimuavat maisemassa, kun luonto jättää jäähyväisiä kesälle. Värikylläisyyttä rauhoittavat kiven-, kallion- ja jäkälänharmaan lukemattomat vivahteet. Kasvit vetäytyvät talven hiljaisuuteen, ei hissun kissun, vaan loisteliaasti, riemuiten viime hetkeen asti. Näissä tunnelmissa luen tekstiä Nainin leskestä, joka suree kuollutta poikaansa. Ihmisen kuolemassa emme koe riemullista hyvästijättöä, vaan musertavan surun ja kaipauksen.  Mieleni vaeltaa oman elämäni kipeimpään menetykseen.

Olin lähtenyt illalla kotiin nukkumaan äitini sairasvuoteen ääreltä. Tiesimme kyllä, että hän oli jo kotiportilla. Hengitys oli raskasta eikä hän enää puhunut mitään viimeisenä päivänä. Myöhään illalla tuli sitten puhelinsoitto, äiti oli kuollut. Miten kaduinkaan sitä, etten jäänyt hänen vierelleen. Olin kadottanut hänet ainiaaksi. Monet kertovat tuntevansa poismenneen läsnäolon jollakin salatulla tavalla. Minä en tuntenut. Hän oli mennyt lopullisesti ja minä putosin pimeään. Kätkin pimeyteni toimeliaisuuteen, kun piti järjestellä monenlaisia asioita. En voinut pysähtyä, mikään ei enää ollut niin kuin ennen.

Millaisessa pimeydessä mahtoikaan tuo Nainin kaupungissa asuva leskiäiti kulkea poikansa hautajaissaatossa? Vanhuuden turva ja rakas poika makasi kuolleena, lopullisesti lähteneenä paareilla. Pimeys ja tuska olivat musertavia. Ja sitten – hautajaissaatto pysähtyy. Mitä nyt? Jeesus kohtaa surevan joukon, näkee itkevän äidin ja Hänen käy tätä sääliksi. ”Älä itke!” Jeesus menee paarien viereen, koskettaa niitä ja sanoo: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Kuollut poika nousee istumaan ja Jeesus antaa hänet hänen äidilleen. Pimeys on poissa. Jeesuksen kosketus yltää kuoleman rajan yli.

Kuoleman edessä ihminen on hyvin pieni. Emme näe rajan yli, meidän voimamme loppuvat viimeistään tuolle rajalle. Taivastoivokin saattaa hämärtyä ja usko hiipua epäuskoksi. Omat ansiot, jos jollakulla sellaisia on, näyttävät kovin köykäisiltä. Jäljellä on vain Armo, jättäytyminen Suuren Armahtajan varaan.

Tuleeko Hän yhä meidän hautajaissaattojamme vastaan? Näkeekö kipeän, musertavan surun ja säälii meitä? Oliko Hän äidin vuoteen vierellä silloin lähdön hetkellä? On paljon kysymyksiä, joihin emme saa vastauksia tämän elämän aikana. Mutta ”Se, joka elämäsi on suunnitellut, katselee sinua tänään tulevaisuudesta käsin ja näkee, että kaikki on hyvin.” (Tommy Hellsten) Kuljemme kuoleman varjossa, mutta voimme samalla lapsen luottamuksella riemuita tulevaisuudesta, ylösnousemuksen ja taivaan toivosta: ”…Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa, hyvästi-sanaa ei tunnetakaan”.

Sirpa Laine

« Uutislistaukseen